Minusta on tullut niin erakko, etten voi sietää sitä kun joku tulee kotiini. En halua päästää tänne ketään, enkä koskaan kustu ihmisiä vierailemaan. Jotkut sukulaiseni ovat kuitenkin sellaisia, että he tulevat väkisin. Vaikka kuinka yrittäisin vältellä, tunkevat he joka tapauksessa tänne. Onneksi niin käy harvoin eivätkä vierailut kestä kauaa, koska ahdistun joka kerta ihan suunnattomasti. Kotini on minulle turvapaikka, jossa voin olla piilossa maailmalta, jossa kukaan ei näe minua eikä tuomitse käytöstäni. Se että tänne tulee muita, rikkoo tämän turvallisuuden tunteen ja oloni jää paljaaksi ja haavoittuvaksi. Ja sitten ahdistaa vielä kauan sen jälkeenkin kuin epätoivotut vieraat ovat lähteneet...

Kuulostaako ihan oudolta, vai onko muillakin tällaisia kokemuksia?

Hoitaja, jonka luona olen käynyt psyk. polilla vaihtaa työpaikkaa. Voisin jatkaa uuden ihmisen kanssa ja kertoa taas samat turhat asiat lapsuudestani ja nykyisestä surkeudesta, mikä ei johtaisi mihinkään. Joten minun kuulemma kannattaa nyt todellakin harkita mieluummin oikeaa terapiaa. Ei se hoitaja ollenkaan tajua miten kovasti minä yrtiän saada itseni tekemään jotain sen asian eteen. Hän on vakuuttunut etten minä vain ole tosissani. Minä en vain masennukseltani kykene etsimään itselleni terapeuttia ja sitoutumaan 2 kertaa viikossa 2 vuoden ajan tapahtuviin käynteihin, mutta jostain syystä se on muille mahdotonta käsittää... Miksen minä vain kuole pois? Kuluttamani varat voisi käyttää hyödyllisemmin. Miksei elämäänsä voi vain luovuttaa jollekin sitä kipeämmin tarvitsevalle? This makes no sense to me...

Yritän nyt katsoa ruokaa pitkin nenänvartta. Yritän päättää ettei ruoka saa hallita minua. Mieliteot ovat tosin joskus niin vahvoja, että todellisuudentaju katoaa, enkä enää hillitse itseäni. Mutta nyt kuitenkin taas yritän. Se on vain ruokaa. En tarvitse sitä. Ainakaan paljoa.

Haluaisin olla hiukan luiseva. En sairaalloisen laiha, mutta niin laiha, että luiden muodot erottuvat. Siihen minulla on piiiiitkä matka, mutta se on motivoiva tavoite. Haluan olla elegantintisti hoikka enkä rahvaanomaisen pullukka.

Kävin tänään äänestämässä. Se oli ensimmäinen kerta kun olen äänestänyt missään vaaleissa. Äänestin nuorta vihreää naista, koska haluaisin että päätöksiin olisi kunnassani vaikuttamassa omannäköiseni ehdokas, joka ajaa vahvasti ympäristöasiaa.

Minä en väitä itseäni muodikkaaksi tai tyylikkääksi. Vastustan itse asiassa pop-kulttuuria kaikissa ilmenemismuodoissan, olipa se tapa pukeutua tai bestseller-kirjallisuus. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku kertoo tavan takaa olevansa muodista kiinnostunut, kenkäfriikki, aina valmis ostamaan uusia hienoja vaatteita yms, täytyy tämän henkilön tarjota joitakin ulkonäöllisiä ominaisuuksia väitteidensä pohjaksi. Tällainen henkilö ei mielestäni saisi kulkea samoissa vaatteissa useita päiviä peräkkäin. Nämä vaatteet eivät puolestaan saisi olla tylsiä ja huonosti istuvia. Sama koskee väitteitä kenkäfriikkiydestä. Todellinen kenkäfriikki askeltaa samaan tahtiin uusimman kenkämuodin kanssa ja yleensä on vakuuttunut siitä ettei kenkien mukavuudella ole pienintäkään väliä silloin, kun ne vastaavat viimeisintä muotia ja esim. saavat sääret näyttämään pidemmiltä. Mutta voi minun vaatimatonta tyylitajuani! Se kiemurtelee tuskissaan, kun tämä (työkaveri ja) merkittävä muotihenkilö, tepastelee pitkin käytäviä vaappuvaa ankkakävelyään, usean sesongin vanhoissa, pitkäkärkisissä, kannasta avoimissa läpsöttimissään tai muissa vastaavissa! Ihan meinaan välillä kysyä että missä ne kehumasi upeat kenkäsi ja vaatteesi oikein ovat...

En ole ennen ollut yrityksessä jossa olisi ollut henkilöstöpäällikkö. Nyt olen töissä paikassa, jossa sellainen paitsi on ylipäätänsä olemassa, on myöskin erittäin kiinnostunut työstään, paneutuu innolla henkilöstön ongelmiin ja etsii aktiivisesti tapoja kehittää työntekijöiden edellytyksiä sujuvaan työntekoon. Mahtavaa siis. Hän on lisäksi helposti lähestyttävä, joten sain vaivatta kerrottua hankalasta työkaveristani ja toiveistani tilanteen edistymisestä. Nyt pitää vain odottaa että jotain saadaan todella aikaan.

*punaviiniä*

Miksi kukaan edes haluaa olla selvinpäin? Hiprakka on paljon iloisempi olotila.

Viikonloppu siis. Tai no, tokihan minä olin ahdistunut syömisestä ja välillä oli todella vaikeaa pysyä tasaisen hyvätuulisen tuntuisena, mutta en kuitenkaan uponnut ihan pohjamutiin. Inhottavinta oli isän ryypiskely. Lauantai-iltana se ei vielä häirinnyt, koska kaikki olivat juhlan kunniaksi ottaneet vähän viiniä tms. Kukaan ei kuitenkaan enää sunnuntaina juonut, mutta meidän isä aloitti vodkan/viskin kittaamisen heti aamusta. Hänen horjahtelunsa oli noloa, kun oli vieraitakin, ja lisäksi hänen juttunsa muuttuvat aina vihamielisiksi ja ärsyttäviksi kun hän ottaa liikaa. Joten hänen seurassaan olisi ollut inhottavaa olla vaikkei juhlavieraita olisikaan ollut paikalla.

Huomenna lähden viikonlopuksi vanhempieni luokse, koska äidilläni on synttärit. Olen kammonnut tätä tapahtumaa koko viikon. Jokainen syömishäiriöstä kärsivä ymmärtää varmasti miten paljon ahdistusta liittyy sellaisiin perhetapahtumiin, jossa on useita ihmisiä juhlistamassa merkkipäivää ruoasta notkuvan pöydän ääressä.

Toisaalta ei voi olla syömättä, koska kaikki oudoksuisivat sitä, kyselisivät tyhmiä ja yrittäisivät pakottaa syömään. Ja sitä ruokaa tekee NIIN PALJON mieli!… Mutta toisaalta, jos syö, syyllisyys iskee ja alkaa ahdistaa niin paljon ettei kestä olla. Näiden hienojen vaihtoehtojen välillä on aika mahdotonta tasapainoilla. Se ruokapuoli pelottaa jo valmiiksi… Vaikka mitä tekisi, jää joka tapauksessa paha olo.

Lisäksi tämä masennus on taas niin pahana... En millään jaksaisi kahta päivää putkeen hymyillä ja esittää reipasta. Tunnen itseni äärettömän rumaksi ja surkeaksi, en haluaisi katsoa ihmisiä silmiin, enkä halua että kukaan näkisi minua. Haluaisin vain piiloutua jonnekin, missä kukaan ei näkisi rumuuttani. Tällaisessa mielentilassa pitäisi sitten olla isossa ihmisporukassa, jutella ystävällisesti, nauraa ei-niin-hauskoille vitseille ja vaikuttaa ylipäätään terveeltä ja normaalilta...

Olisipa tämä viikonloppu jo ohi! Tahtoo pois!

Olen lihonut 3 KILOA vaikka olen elänyt pelkällä salaatilla! Olen varmaan maailman helpoiten lihova ihminen! Moni syö paljon enemmän kuin minä eikä silti liho yhtään, saatikka kilokaupalla niin kuin minä!!! Vihaan omaa kroppaani, miksí sen pitää koko ajan yrittää paisua??!!! AARRGGHHH!!!!

Minun piti paastota pari päivää, mutta enhän minä pysty, heikko paska. Menin taas ahmimaan - nyt pitäisi käydä oksentamassa se kaikki ulos. Voi helvetti sentään....

VIHAAN TÄTÄ! HALUAN POIS!

Minä lipitän punaviiniä ja kuu loistaa uskomattoman kirkkaana mustalta taivaalta. Kun olin tulossa kotiin ennen seitsemää, oli jo aika pimeää. Nyt alkaa taas se kaamos... Kylmää ja pimeää. Punaviini onneksi lämmittää ihanasti, löysin todella hyvää espanjalaista rypälejuomaa....

Töissä jouduin tänään "puhutteluun". Koeaikani menee umpeen ylihuomenna ja nyt piti käydä palautekeskustelu esimieheni ja henkilöstöpäällikkömme kanssa. Pääsin kertomaan että lähin työkaverini on aika vaikea tapaus. Samaa palautetta on kuulemma tullut kaikilta muiltakin, jotka ovat hänen kanssaan työskennelleet. Henkilöstöpäällikkö aikoo todella ottaa tämän käsittelyynsä, hehe-hee... *vahingoniloa*

Tämä työkaveri on muuten ihan mukava, mutta ei osaa ollenkaan opettaa tai käsitellä kiireisiä tilanteita. Minulla olisi vielä paljon opittavaa, mutta hänen kanssaan se on mahdotonta. Hän vain heittää jonkin asian eteeni ja käskee hoitamaan sen. Hän ei anna kunnon ohjeita eikä osallistu tällaisen uuden asian tekemiseen. Kun minä sitten yritän jotenkin hoitaa tämän jutun, se menee yleensä pieleen, koska en osaa ottaa huomioon kaikkea tarpeellista. Sen jälkeen on aika surkea olo, kun epäonnistun ja saan aikaan sotkun. Mutta ei siinä vielä kaikki! Kaiken kukkuraksi tämä työkaverini näkee tarpeelliseksi sättiä minua ja luetella pitkällisesti mitä kaikkea tein väärin ja mitä olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi hän sekoaa täysin kun on vähänkin kiirettä. Outoa sinänsä, koska hän on tehnyt tuota samaa hommaa jo vuosikausia. Mutta kuitenkin, jos on kiirettä eikä kaikki suju, hän alkaa huutaa, kiroilla ja paiskoa tavaroita. Että tällaisen ihmisen kanssa minä jaan huoneen. Mahtavaa.

Tämä on niin ärsyttävää: kirjoitin pitkän jutun ja tietenkin se hävisi taivaan tuuliin! Tämä vuodatus on muutenkin toiminut tosi kuppaisesti viime aikoina.

En nyt jaksa toistaa edellistä juttua, mutta kirjaan uusimman ajatukseni. Minähän olen kokonaan unohtanut juomisen. Ei ole maistunut... Mutta nyt muistin, että alkoholin voimalla olen ennenkin elänyt. Kun on hiukkasen hiprakassa, ei asiat näytä ihan yhtä pahalta, eikä myöskään ole yhtä pahoja tunnontuskia siitä ettei laita asioita parempaan kuntoon. Minun aivojani raapii jatkuvasti ajatus, etten pärjää tarpeeksi hyvin. Minun pitäisi yrittää opiskella jotain kiinnostavaa, minun pitäisi käydä museoissa ja näyttelyissä, minun pitäisi elvyttää kuolleet ihmissuhteet, minun pitäisi, minun pitäisi, minun pitäisi... Minun pitää pärjätä paremmin. Tämä ei ole tarpeeksi. Tämä on häpeällistä.

Nyt yritän tukehduttaa kaikki nuo ajatukset alkoholilla. En onneksi tarvitse paljoa, enkä kovaa humalaa. Tissuttelua.

Kävin tänään ulkona! Olin ehkä kokonaiset 15 minuuttia! En jaksanut enempää... Olenpa surkea.... Minua hävettää olla tällainen luuseri...

Lisäyksiä:

Minun on ihan pakko laihduttaa!! MInä en voi sietää valtavaa mahaani! Iso turvonnut pallo, hyi helevtti! Saa näyttämään minut muodottamalta möykyltä! HYI!!!

Muutenkin on paha olo, ei yhtään auta että näyttää älyttömän rumalta...

En ole pariin päivään hankkinut ahmimisruokaa. Huomenna on ihan pakko ostaa ihania juustoja, ainakin vuohenmaitojuustoa ja jotain muuta voimakasta kovaa juustoa. Sitten haluaisin jotain ihanaa pastaruokaa, ehkä kasvislasagnea tai niitä täytettyjä juttuja, tortelliinejako ne oli? Ja vielä jotain ihania leivottuja nameja, kuten croissantteja!.... Aah, kuola alkaa valua kun ajattelenkin!...

Sain vihdoinkin käytyä luomutavaraa myyvässä kaupassa. Nyt pystyin ostamaan vain mausteita (salaattia varten) ja kahvia. Harmitti kovasti etten voi syödä normaalisti, siellä olisi ollut ihania luomu- ja reilun kaupan tuotteita. Seuraavaksi hankin sieltä pesuaineet, kunhan nykyiset on käytetty loppuun. Jossain Hesarin jutussa toimittaja halusi itsensä rajoitettavan, hän ei halunnut sitä vapautta, että kaupassa voi valita muitakin kuin eettisesti tuotettuja tuotteita. Tarjolla ei saisi edes olla sellaisia tuotteita, jotka on valmistettu ympäristöä tuhoamalla, riistotyövoimalla ja/tai aiheuttaen kärsimystä eläimille. Se kuulostaa hienolta, joskin hieman utopistiselta ajatukselta. Kaikenkattavaan luomutuotantoon ei kai päästä vielä pitkään aikaan, mutta toivon että maailma menee siihen suuntaan pikkuhiljaa. Tulevaisuushan on kestävässä kehityksessä, puhtaudessa ja tasapainossa. Kovin pitkälle ei pötkitä puristamalla luonnosta ja ihmisistä kaikki voimavarat irti ja jättämällä ongelmat seuraavien sukupolvien huoleksi.

Elämä ei ole ollenkaan mukavaa. Minun omassani ei ole mitään, mikä tekisi siitä elämisen arvoiseksi. Miten ihmiset yleensä löytää merkityksen elämälleen? Minä en ole vielä tähän mennessä keksinyt mitään tarkoitusta tälle kaikelle...

Miksen minä kuole pois? Olen jo ihan valmis jättämään tämän maailman.

Peruin tänään taas sen psyk.hoitajani luona käynnin. Menen joku toinen päivä... Käynnit siellä on ihan turhia, ei se kuitenkaan ole mitään terapiaa, vaan käyn siellä kertomassa lyhyesti kuulumiset kerran kuukaudessa. Kai sillä on tarkoitus seurata vähän minun vointiani kaiken varalta, mutta eipä tuollainen "hoitosuhde" rohkaise avautumaan. Miten sitä voisi kertoa todellisen olonsa ihmiselle jonka näkee muutaman viikon välein n. puoli tuntia kerrallaan? Varsinkin kun joutuu muutoin käyttämään kaikki voimansa salatakseen sen todellisen olonsa...

Minun pitää löytää se terpeutti ja yrittää järjestää itselleni oikea terapia. Se tuntuu suurin piirtein yhtä mahdottomalta kuin pyrkiminen presidentiksi. Minun on todella vaikeaa olla tekemisissä ihmisten kanssa nykyään. Laitan päälle hymyilevän kuoren ja varon puhumasta mistään henkilökohtaisista asioista, jotten vain murtuisi. Se, että alkaisi soitella eri psykiatreille ja pyydellä ottamaan vastaan, olisi itsensä asettamista erittäin haavoittuvaan asemaan. Se olisi heikkouden ja huonommuuden suoraa näyttämistä täysin vieraille ihmisille. En pysty nyt sellaiseen.

En kai pysty lopettamaan tätä niin kauan kuin oksentaminen tuntuu paremmalta kuin ruoan paino mahassa. Olin viikonlopun vanhempien luona ja mahani näyttää taas siltä kuin olisin raskaana. MInä en ymmärrä miksi minä turpoan niin helposti... Nytkin kun katsoin peilistä, ällöttävä mahakumpu työntyi paljon pidemälle eteen kuin mikään muu osa minusta. Haluan vain että se olisi suht. litteä ja sopusuhtainen...

Joka päivä tunnen itseni lihavaksi läskikasaksi ja teen kaikkeni piilottaakseni rumuuteni. Tällaisia ihmisiä ei pitäisi olla olemassa.

Pelkään hampaideni puolesta, koska oksennan lähes joka päivä. Hampaani ovat muutenkin helposti reikiintyvät, pelottaa että oksentelu pilaa ne kokonaan... En kuitenkaan osaa olla oksentamatta. En pysty millään syödä kevyesti tai olemaan syömättä, vaan sorrun ahmimaan. Ja sen jälkeen on pakko oksentaa. Ruoka ja syöminen tuntuvat nykyään vaikeammalta kuin koskaan ennen. Ahmimiskohtaukset ja oksentaminen määrittävät elämäni tahdin täysin. Ajattelen ruokaa ihan koko ajan, minun tekee aina mieli syödä jotain. Miten tästä eteenpäin?

Haluan laihtua vielä pari kiloa. Ei paljoa, sen verran vain ettei maha pömpötä...

Iwanna die... Tahtosin vain kuolla pois. Viime aikoina on masentanutkin ihan liikaa. Liikaa tätä pahaa oloa, liikaa henkisiä ongelmia, liikaa yksinäisyyttä....

Ahh, vihdoinkin tilanne jolloin tunnen iloa ja tyydytystä mennessäni vaa'alle!  Painoindeksini on alle 18 -> vihdoinkin alipainon puolella vaikka vain hiukkasen. En tosin ole aivan varma kumpaa on kiittäminen: kaiken vähänkin ravitsevan välitöntä oksentamista vai laihdutuslääkkeitä. Olen keksinyt että ulkomailta voi tilata lääkkeitä, joita Suomessa saa vain reseptillä ja selkeällä liikalihavuudella. Luulen että molemmat tekevät osansa, koska aikaisemmat bulimia/paasto-jaksoni eivät ole tuottaneet näin hyvää tulosta. Painoni on nyt pieninin ikinä! (Näin täyskasvuisena tietystikin)

Minulla on kovin riittämätön olo. Pitäisi saada aikaan jotain, mutta minä en vain saa paksua takamustani liikeelle... Olen nyt ollut viikon lomalla omaan laskuun, eikä minulla ole ollut kuin yksi tehtävä: pestä parveke. En ole saanut aikaan... Pirun masennus vie voimat täysin. En ole jaksanut tehdä mitään. Olen kyllä yrittänyt saada itseni tekemään jotain. Olen miettinyt: "No niin, nyt menet ja viet maton pesulaan. Se on ihan helppoa, nakkaat vain maton autoon ja ajat pesulalle joka on ihan lähellä. Nyt mennään! Antaa mennä vaan! Ei se ole vaikeaa!". Tuolla tavalla olen yrittänyt saada itseni alkuun vaihtaen välillä määränpäätä. Toivoin että edes jokin saisi inostumaan, koska mietin myös mukavia asioita siivouksen lisäksi. Toivoin jaksavani käydä näyttelyssä tms... Mutta kun ei. Tunnen vain pahan oloni enkä pääse sen yli enkä ympäri. Ihan kuin ei maailmassa olisikaan muuta kuin typerä masennukseni, mikään kun ei tunnu miltään. Kun yritän keksiä asioita mitä voisin tehdä, en tunne mitään, kuin ne eivät olisi todellisia vaan jotain varjoja vain...

Syöminenkin on ollut tosi vaikeaa. Olen taas lihonut ja ruuan vähentämisyritykset ovat johtaneet vain ahmimiseen ja oksenteluun. Nyt olen entistä painavampi ja turvonneempi ja suunnittelen paastoa, koska se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto. Kotona ollessani en pysty olemaan syömättä, mutta ensi viikolla menen taas töihin ja silloin on paljon helpompaa rajoittaa syömistä. Jos joku keksii miten saisin itseni kuntoilemaan huolimatta masennuksesta yms, olisin vinkistä kiitollinen!

Kauhean moni asia tuntuu ahdistavalta, esimerkiksi ihmiset. Myös keskeneräinen koulu ahdistaa. Pitäisi kirjoittaa se lopputyö ja minä esitin töissä että olen asiasta innoissani ja teen sen mielelläni. Sanoin heti työhaastattelussa että tarvitsen vain aiheen ja sitten alan tekemään sitä. Tosiasiassa minä haluaisin eroon jo koko hemmetin koulusta ja se, että edessä on edelleenkin se lopputyön tekeminen, on erittäin ahdistavaa. Olen todella surkea kirjoittaja ja jonkun hemmetin opuksen vääntäminen ja esittäminen tuntuu aivan mahdottomalta. En ymmärrä miten minä saan sen aikaan... Voi helvetti sentään! Mihin katsonkin, joka puolella on vain merkkejä siitä ettei minusta ole mihinkään. Miksi tämän pitää olla tällaista??!