Minusta on tullut niin erakko, etten voi sietää sitä kun joku tulee kotiini. En halua päästää tänne ketään, enkä koskaan kustu ihmisiä vierailemaan. Jotkut sukulaiseni ovat kuitenkin sellaisia, että he tulevat väkisin. Vaikka kuinka yrittäisin vältellä, tunkevat he joka tapauksessa tänne. Onneksi niin käy harvoin eivätkä vierailut kestä kauaa, koska ahdistun joka kerta ihan suunnattomasti. Kotini on minulle turvapaikka, jossa voin olla piilossa maailmalta, jossa kukaan ei näe minua eikä tuomitse käytöstäni. Se että tänne tulee muita, rikkoo tämän turvallisuuden tunteen ja oloni jää paljaaksi ja haavoittuvaksi. Ja sitten ahdistaa vielä kauan sen jälkeenkin kuin epätoivotut vieraat ovat lähteneet...

Kuulostaako ihan oudolta, vai onko muillakin tällaisia kokemuksia?

Hoitaja, jonka luona olen käynyt psyk. polilla vaihtaa työpaikkaa. Voisin jatkaa uuden ihmisen kanssa ja kertoa taas samat turhat asiat lapsuudestani ja nykyisestä surkeudesta, mikä ei johtaisi mihinkään. Joten minun kuulemma kannattaa nyt todellakin harkita mieluummin oikeaa terapiaa. Ei se hoitaja ollenkaan tajua miten kovasti minä yrtiän saada itseni tekemään jotain sen asian eteen. Hän on vakuuttunut etten minä vain ole tosissani. Minä en vain masennukseltani kykene etsimään itselleni terapeuttia ja sitoutumaan 2 kertaa viikossa 2 vuoden ajan tapahtuviin käynteihin, mutta jostain syystä se on muille mahdotonta käsittää... Miksen minä vain kuole pois? Kuluttamani varat voisi käyttää hyödyllisemmin. Miksei elämäänsä voi vain luovuttaa jollekin sitä kipeämmin tarvitsevalle? This makes no sense to me...

Haluaisin olla hiukan luiseva. En sairaalloisen laiha, mutta niin laiha, että luiden muodot erottuvat. Siihen minulla on piiiiitkä matka, mutta se on motivoiva tavoite. Haluan olla elegantintisti hoikka enkä rahvaanomaisen pullukka.

Kävin tänään äänestämässä. Se oli ensimmäinen kerta kun olen äänestänyt missään vaaleissa. Äänestin nuorta vihreää naista, koska haluaisin että päätöksiin olisi kunnassani vaikuttamassa omannäköiseni ehdokas, joka ajaa vahvasti ympäristöasiaa.

Minä en väitä itseäni muodikkaaksi tai tyylikkääksi. Vastustan itse asiassa pop-kulttuuria kaikissa ilmenemismuodoissan, olipa se tapa pukeutua tai bestseller-kirjallisuus. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku kertoo tavan takaa olevansa muodista kiinnostunut, kenkäfriikki, aina valmis ostamaan uusia hienoja vaatteita yms, täytyy tämän henkilön tarjota joitakin ulkonäöllisiä ominaisuuksia väitteidensä pohjaksi. Tällainen henkilö ei mielestäni saisi kulkea samoissa vaatteissa useita päiviä peräkkäin. Nämä vaatteet eivät puolestaan saisi olla tylsiä ja huonosti istuvia. Sama koskee väitteitä kenkäfriikkiydestä. Todellinen kenkäfriikki askeltaa samaan tahtiin uusimman kenkämuodin kanssa ja yleensä on vakuuttunut siitä ettei kenkien mukavuudella ole pienintäkään väliä silloin, kun ne vastaavat viimeisintä muotia ja esim. saavat sääret näyttämään pidemmiltä. Mutta voi minun vaatimatonta tyylitajuani! Se kiemurtelee tuskissaan, kun tämä (työkaveri ja) merkittävä muotihenkilö, tepastelee pitkin käytäviä vaappuvaa ankkakävelyään, usean sesongin vanhoissa, pitkäkärkisissä, kannasta avoimissa läpsöttimissään tai muissa vastaavissa! Ihan meinaan välillä kysyä että missä ne kehumasi upeat kenkäsi ja vaatteesi oikein ovat...

*punaviiniä*

Miksi kukaan edes haluaa olla selvinpäin? Hiprakka on paljon iloisempi olotila.

Huomenna lähden viikonlopuksi vanhempieni luokse, koska äidilläni on synttärit. Olen kammonnut tätä tapahtumaa koko viikon. Jokainen syömishäiriöstä kärsivä ymmärtää varmasti miten paljon ahdistusta liittyy sellaisiin perhetapahtumiin, jossa on useita ihmisiä juhlistamassa merkkipäivää ruoasta notkuvan pöydän ääressä. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Toisaalta ei voi olla syömättä, koska kaikki oudoksuisivat sitä, kyselisivät tyhmiä ja yrittäisivät pakottaa syömään. Ja sitä ruokaa tekee NIIN PALJON mieli!… Mutta toisaalta, jos syö, syyllisyys iskee ja alkaa ahdistaa niin paljon ettei kestä olla. Näiden hienojen vaihtoehtojen välillä on aika mahdotonta tasapainoilla. Se ruokapuoli pelottaa jo valmiiksi… Vaikka mitä tekisi, jää joka tapauksessa paha olo.

Lisäksi tämä masennus on taas niin pahana... En millään jaksaisi kahta päivää putkeen hymyillä ja esittää reipasta. Tunnen itseni äärettömän rumaksi ja surkeaksi, en haluaisi katsoa ihmisiä silmiin, enkä halua että kukaan näkisi minua. Haluaisin vain piiloutua jonnekin, missä kukaan ei näkisi rumuuttani. Tällaisessa mielentilassa pitäisi sitten olla isossa ihmisporukassa, jutella ystävällisesti, nauraa ei-niin-hauskoille vitseille ja vaikuttaa ylipäätään terveeltä ja normaalilta...

Olisipa tämä viikonloppu jo ohi! Tahtoo pois!

Olen lihonut 3 KILOA vaikka olen elänyt pelkällä salaatilla! Olen varmaan maailman helpoiten lihova ihminen! Moni syö paljon enemmän kuin minä eikä silti liho yhtään, saatikka kilokaupalla niin kuin minä!!! Vihaan omaa kroppaani, miksí sen pitää koko ajan yrittää paisua??!!! AARRGGHHH!!!!

Minun piti paastota pari päivää, mutta enhän minä pysty, heikko paska. Menin taas ahmimaan - nyt pitäisi käydä oksentamassa se kaikki ulos. Voi helvetti sentään....

VIHAAN TÄTÄ! HALUAN POIS!

Minä lipitän punaviiniä ja kuu loistaa uskomattoman kirkkaana mustalta taivaalta. Kun olin tulossa kotiin ennen seitsemää, oli jo aika pimeää. Nyt alkaa taas se kaamos... Kylmää ja pimeää. Punaviini onneksi lämmittää ihanasti, löysin todella hyvää espanjalaista rypälejuomaa....<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Töissä jouduin tänään "puhutteluun". Koeaikani menee umpeen ylihuomenna ja nyt piti käydä palautekeskustelu esimieheni ja henkilöstöpäällikkömme kanssa. Pääsin kertomaan että lähin työkaverini on aika vaikea tapaus. Samaa palautetta on kuulemma tullut kaikilta muiltakin, jotka ovat hänen kanssaan työskennelleet. Henkilöstöpäällikkö aikoo todella ottaa tämän käsittelyynsä, hehe-hee... *vahingoniloa*

Tämä työkaveri on muuten ihan mukava, mutta ei osaa ollenkaan opettaa tai käsitellä kiireisiä tilanteita. Minulla olisi vielä paljon opittavaa, mutta hänen kanssaan se on mahdotonta. Hän vain heittää jonkin asian eteeni ja käskee hoitamaan sen. Hän ei anna kunnon ohjeita eikä osallistu tällaisen uuden asian tekemiseen. Kun minä sitten yritän jotenkin hoitaa tämän jutun, se menee yleensä pieleen, koska en osaa ottaa huomioon kaikkea tarpeellista. Sen jälkeen on aika surkea olo, kun epäonnistun ja saan aikaan sotkun. Mutta ei siinä vielä kaikki! Kaiken kukkuraksi tämä työkaverini näkee tarpeelliseksi sättiä minua ja luetella pitkällisesti mitä kaikkea tein väärin ja mitä olisi pitänyt tehdä.

Lisäksi hän sekoaa täysin kun on vähänkin kiirettä. Outoa sinänsä, koska hän on tehnyt tuota samaa hommaa jo vuosikausia. Mutta kuitenkin, jos on kiirettä eikä kaikki suju, hän alkaa huutaa, kiroilla ja paiskoa tavaroita. Että tällaisen ihmisen kanssa minä jaan huoneen. Mahtavaa.

Tämä on niin ärsyttävää: kirjoitin pitkän jutun ja tietenkin se hävisi taivaan tuuliin! Tämä vuodatus on muutenkin toiminut tosi kuppaisesti viime aikoina.

En nyt jaksa toistaa edellistä juttua, mutta kirjaan uusimman ajatukseni. Minähän olen kokonaan unohtanut juomisen. Ei ole maistunut... Mutta nyt muistin, että alkoholin voimalla olen ennenkin elänyt. Kun on hiukkasen hiprakassa, ei asiat näytä ihan yhtä pahalta, eikä myöskään ole yhtä pahoja tunnontuskia siitä ettei laita asioita parempaan kuntoon. Minun aivojani raapii jatkuvasti ajatus, etten pärjää tarpeeksi hyvin. Minun pitäisi yrittää opiskella jotain kiinnostavaa, minun pitäisi käydä museoissa ja näyttelyissä, minun pitäisi elvyttää kuolleet ihmissuhteet, minun pitäisi, minun pitäisi, minun pitäisi... Minun pitää pärjätä paremmin. Tämä ei ole tarpeeksi. Tämä on häpeällistä.

Nyt yritän tukehduttaa kaikki nuo ajatukset alkoholilla. En onneksi tarvitse paljoa, enkä kovaa humalaa. Tissuttelua.