Siis ihan kirjamellisesti. Tämä pahoinvointi on yhtä kirjaimellista kuin se, että sielua oksettaisi. Ei tule parempaakaan vertauskuvaa mieleen, tuo taitaa kuvata olotilaani parhaiten. Ahdistus vaeltelee sisuskaluissa pienenä kuplivana myökkynä sulautuen niin hyvin ympäristöönsä, etten osaa sanoa, onko minulla tosiaan paha olo, vain onko nämä vain ahdistuksen psykosomaattisia oireita.

Palasin juuri vanhempien luota. Isäpuolen ja sedän kanssa tuli kitattua koko ajan kaljaa ja siideriä. En kuitenkaan onneksi juonut itseäni humalaan, on ilmeisesti kehittynyt jonkinlainen viinansietokyky. Vanhempani ovat ostamassa taloa ja siitä alkaa loppuelämän pituinen remonttiurakka. Ei niin että siinä olisi hirveästi remontoitavaa, mutta kun ostaa talon omakseen, haluaa varmasti aina parannella jotain. Pihaakin riittää, sekin täytyisi pitää siistinä. Vanhempani ovat tähän asti asuneet kerrostalossa lähellä keskustaa ja nyt he muuttavat jonnekin ihan metsään, kilometrien päähän kaupungista. Edes kyläkauppaa/kioskia ei ole lähettyvillä. Maisemat on kauniita ja metsä on ihana, mutta minä en voisi elää niin korvessa. Tulisin hulluksi jos ei ympärillä olisi muuta kuin puita.

Pitäisi pestä hiukset ja mennä nukkumaan. Huomenna on aikainen herätys, ensin töihin ja sieltä lentokentälle nappaamaan kyydin pohjoiseen. Työmatka on siis tiedossa, paluulento on vasta tiistaina. Koko homma ei innosta pätkääkään, koska - yllätys-yllätys - minua masentaa ja haluaisin mieluummin kuolla.

Että näin valoisaa on minun elämäni. En malta odottaa että kaikki olisi lopullisesti ohi.