Taisin kokea jonkinlaisen pikaromahduksen tänään töissä. Oli taas kauhea kiire ja pyyntöjä, kysmyksiä ja käskyjä sateli joka suunnalta. Yhtäkkiä en vain kestänyt enää ja aloin itkeä. Siis minä! Jota kaikki pitää niin lujahermoisena ja vahvana!... Tuli siinä kauhea kiire sulkemaan itseni vessaan, jottei kukaan ehtisi nähdä minua sellaisessa tilassa. Työn takia, vieläpä...

Tiedän miksi kävi näin - olen liian tunnollinen. Yritän aina tehdä parhaani, ehtiä niin paljon kuin mahdollista - ei vain tehdä suoranaisen työni vaan huolehtia muistakin firmalle tärkeistä asioista, kuten laskutuksesta, ostolaskujen tallennuksesta, asiakkaiden ja muiden tylntekijöiden ongelmien selvittämisestä... Ilmeisesti on jokin raja minullakin, jonka yli en saa itseäni piiskattua...

En minä osaa ottaa enää rennommin. En ole mikään tiukkapipo - en ota itseäni enkä työtä kauhean vakavasti. Mutta jos jokin asia tuntuu tärkeältä ja kiireelliseltä, eikä kukaan muu osaa tai ehdi hoitamaan sitä, tunnen, että minun on pakko tehdä se. Ja näin lomien aikaan noita asioita riittää enemmän kuin yhden ihmisen mielenterveyden pilaamiseksi.

Vituttaa se, että minun asemastani on muodostunut niin monipuolinen. Työntekijöillämme on yleensä selkeästi joko hallinnollinen tai operatiivinen rooli, mutta minä olen jotenkin joutunut oppimaan ja tekemään molemman puolen hommia. Siispä käy niin, että olipa kyseessä melkein mitä tahansa, niin minähän se joudun töihin. Eivätkä muut tunnu oikein ymmärtävän ettei yksi ihminen voi ehtiä joka paikkaan. Kaikki vain vaativat minua tekemään jotain, jokainen haluaa jotain ja loppujen lopuksi minä yksinkertaisesti HAJOAN. Miten ihmeessä voi säilyttää rauhallisuuden kun hommia kasaantuu niin, että koko ajan on jotain tosi kiirreellistä tekemättä, vaikka yrittää muutenkin tehdä useaa asiaa samaan aikaan ja niin nopeasti kuin pystyy?