Se ihminen, jonka kanssa kuljen työmatkani, on lomalla. Toinen ihminen, joka on sen verran kiltti että tekee pienen mutkan ja poimii minut kyytiin tämän viikon ajan jää lomalle huomenna. Sen jälkeen alkaa täysin idioottimainen kyytien kyttäily.

Kun ilmasto on jo näin saastunutta, olen sitä mieltä ettei jokaisen tarvitsisi aina mennä yksin omalla autolla joka paikkaan. Eräässä piirretyssäkin yksi eläin valisti toisia kertomalla että autoon mahtuu yleensä yksi ihminen kerrallaan... Mutta jotain rajaa sentään! Minunkin puunhalaajapersoonani murtuu, kun pitää seikkailla tunnin eri julkisilla kulkeakseen töihin matkan, joka taittuisi autolla alle vartissa!

Ottaa päähän huonosti järjestetyt kulkuyhteydet. Aamulla pitää ehtiä junan jälkeen ainoaan bussiin joka menee työpaikkani kohdalle ja illalla sieltä ei pääse ollenkaan kotiin päin. Paitsi ehkä kiertämällä Helsingin kautta, joka on vastakkaisessa suunnassa ja aiheuttaisi helvetinmoisen mutkan. Menisi varmaan 2 tuntia, jotta pääsisin kotiin. Kun autolla menisi edelleenkin se vartti. Voi vittu!...

Joku sanoo tietenkin, että hanki auto. Mutta minulla ei varsinaisesti ole käyttöä omalle autolle muulloin kuin juuri näin kesälomien aikaan... TUSKAA. Ja joka kesä sama juttu.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Piti tänään piilotella kaunista käsivarttani. haavani paranevat ihan älyttömän nopeasti, joten itse jäljet eivät näytä kovin pahoilta, mutta sen verran tuo punoittaa, että kiinnittää varmasti huomiota.

Äidin "rakkaus" noin 20 vuotta liian myöhään ahdistaa. En osaa suhtautua. En oppinut pienenä tunteita tai rakkautta. Kun äiti nyt osoittaa kiintymystä minua kohtaan, se tuntuu ahdistavalta ja kiusalliselta. Olisi vain yhtä etäinen kuin aina ennenkin. En tunne sitä naista. En koe häntä äidikseni sanan varsinaisessa merkityksessä.