Minulla on kovin riittämätön olo. Pitäisi saada aikaan jotain, mutta minä en vain saa paksua takamustani liikeelle... Olen nyt ollut viikon lomalla omaan laskuun, eikä minulla ole ollut kuin yksi tehtävä: pestä parveke. En ole saanut aikaan... Pirun masennus vie voimat täysin. En ole jaksanut tehdä mitään. Olen kyllä yrittänyt saada itseni tekemään jotain. Olen miettinyt: "No niin, nyt menet ja viet maton pesulaan. Se on ihan helppoa, nakkaat vain maton autoon ja ajat pesulalle joka on ihan lähellä. Nyt mennään! Antaa mennä vaan! Ei se ole vaikeaa!". Tuolla tavalla olen yrittänyt saada itseni alkuun vaihtaen välillä määränpäätä. Toivoin että edes jokin saisi inostumaan, koska mietin myös mukavia asioita siivouksen lisäksi. Toivoin jaksavani käydä näyttelyssä tms... Mutta kun ei. Tunnen vain pahan oloni enkä pääse sen yli enkä ympäri. Ihan kuin ei maailmassa olisikaan muuta kuin typerä masennukseni, mikään kun ei tunnu miltään. Kun yritän keksiä asioita mitä voisin tehdä, en tunne mitään, kuin ne eivät olisi todellisia vaan jotain varjoja vain...

Syöminenkin on ollut tosi vaikeaa. Olen taas lihonut ja ruuan vähentämisyritykset ovat johtaneet vain ahmimiseen ja oksenteluun. Nyt olen entistä painavampi ja turvonneempi ja suunnittelen paastoa, koska se tuntuu olevan ainoa vaihtoehto. Kotona ollessani en pysty olemaan syömättä, mutta ensi viikolla menen taas töihin ja silloin on paljon helpompaa rajoittaa syömistä. Jos joku keksii miten saisin itseni kuntoilemaan huolimatta masennuksesta yms, olisin vinkistä kiitollinen!

Kauhean moni asia tuntuu ahdistavalta, esimerkiksi ihmiset. Myös keskeneräinen koulu ahdistaa. Pitäisi kirjoittaa se lopputyö ja minä esitin töissä että olen asiasta innoissani ja teen sen mielelläni. Sanoin heti työhaastattelussa että tarvitsen vain aiheen ja sitten alan tekemään sitä. Tosiasiassa minä haluaisin eroon jo koko hemmetin koulusta ja se, että edessä on edelleenkin se lopputyön tekeminen, on erittäin ahdistavaa. Olen todella surkea kirjoittaja ja jonkun hemmetin opuksen vääntäminen ja esittäminen tuntuu aivan mahdottomalta. En ymmärrä miten minä saan sen aikaan... Voi helvetti sentään! Mihin katsonkin, joka puolella on vain merkkejä siitä ettei minusta ole mihinkään. Miksi tämän pitää olla tällaista??!