Eilen oli maailman turhin psyk.hoitaja-tapaaminen. Menin sisään, hän sanoi että no, varataanpa seuraava aika, tulin ulos. Kesän ajan saan kuulemma miettiä, haetaanko minulle terapiatukea. Sehän on aika selvää, etten saa mitenkään elämääni toimimaan itse, eli tarvitsen kyllä sitä terapiaa. Siinä on vain se vaikeus, että se on kuulemma aluksi 2 kertaa viikossa. Terapeutti löytyy luultavasti Helsingistä, jonne on täältä n. puolen tunnin junamatka. (ja itse vastaanotolle joutuisi varmaan kävelemään tms) Ajat ovat iltaisin, niin että voisin mennä töiden jälkeen. Mutta kun olen töiden jälkeen ihan kuollut.... Olen niin poikki etten jaksa liikkua, eikä edes ajatus kulje. En oikein osaa kuvitella pystyväni mihinkään hedelmälliseen itsetutkiskeluun sellaisessa olotilassa... Tämä on sellaista uupumusta, jonka vain vaikeasti masentunut ihminen voi ymmärtää...

Tänään tuli oltua töissä taas ihan liian myöhään. Jäin kaksistaan tämän erään minuun ihastuneen työkaverin kanssa. Jossain vaiheessa hän tökkäsi jäätelöllä minua niskaan ja nuoli sitten jäätelöt pois... Näin kirjoitettuna se näyttää törkeältä ahdistelulta, mutta olen jotenkin niin tottunut häneen ettei se enää järkytä... Omituista.

Olen niin valmis kuolemaan. En vain mitään halua jatkaa elämää. Pelkkää tuskaista olemassaoloa, ei oikeaa elämää. En jaksa.