Voisin kuvailla vuolaasti ja havainnollistavasti erilaisia päänsärkyjäni ja niiden esiintymisfrekvenssejä. Tuskin sitä kukaan lukisi, mutta se voisi edustaa jotain modernia realismia. Huh. En vain jaksaisi näitä päänsärkyjä. Kukaan ei edes yleensä tajua mistä puhun, kun yritän kuvailla näitä. Usein tuntuu esimerkiksi siltä, että aivoja raastetaan porkkanaraasteraastimella. Toinen toistuva säryn muoto tuntuu siltä kuin aivot pullistuisivat kallokoppaa vasten... Epämääräistä, epämiellyttävää, epätasapainoista.

Tällä hetkellä minua suututtaa ja surettaa se, miten vähän ihmiset tuntevat minua. Nekin, jotka luulevat olevansa ihastuneita minuun, ovat oikeasti rakastuneita pintakiiltävään julkisivukuvaani. Se on alunperin luotu suojelemaan rumaa ja vereslihalla olevaa todellista minää. Enhän minä voi sitä todellista luonnettani näyttää, inhoan sitä. Muttei näinkään voi elää...

Edes ihmiset, jotka ovat tunteneet minua jo vuosien ajan eivät näe mitään. Äitini sisko näkee minua paitsi joka päivä töissä myös vapaa-aikana. Hän ihmetteli tänään, että miksi minä muka lomaa tarvitsen - kun olen nuori ja terve. Miten hänkin voi olla huomaamatta edes sitä että olen niin väsynyt että hermostun jokaisesta pikkuasiasta, en puhu kenellekään, en jaksa esittää iloista kuten yleensä, olen itkun partaalla harva se päivä, jne jne jne?...

Tuntuu niin pahalta. En pysty itse kertomaan eikä kukaan välitä niin paljon että kiinnittäisi huomiota ja yrittäisi nähdä. Hajoan...